Tänä päivänä suurin osa meistä suomalaisista on tietoisia siitä, että ilmastonmuutos on todellinen asia, jonka hidastamiseksi tulee ryhtyä toimenpiteisiin. Tieteen piirissä tämä on tiedetty jo 70-luvulta asti, mutta valitettavasti julkiseen keskusteluun se nousi vasta kymmeniä vuosia myöhemmin. Viimeisimpänä laajana ilmastoherätyksenä voidaan pitää IPCC:n vuonna 2018 julkaisemaa raporttia, jonka mukaan ilmaston lämpeneminen tulisi rajoittaa 1,5 asteeseen. Ja mikä on IPCC? Hallitusten välinen yhteistyöelin, joka koostuu ilmastotieteen kansainvälisistä huippututkijoista. Raporttia tekemässä on ollut yli 90 tutkijaa ja siinä viitataan 6000 eri tutkimukseen.
Tiede ja tutkimus ovat aina kulkeneet askeleen julkista keskustelua edellä ja pystyneet ennustamaan tulevia kehityssuuntia, eikä ilmastonmuutos muodosta tässä poikkeusta. Tutkimuksissa on pystytty osoittamaan, että ilmaston lämpeneminen johtuu ihmisen toiminnasta. Varoitusten ja uhkakuvien lisäksi tiede pystyy kuitenkin myös tarjoamaan ratkaisuja: IPCC:n raportti sisältää sekä perustelut että keinot siihen, miten 1,5 asteen tavoitteeseen päästään.
Osa näistä keinoista edellyttää teknologian kehittymistä – ja nopeasti. Euroopan tiedeakatemiat huomauttivat tiedotteessaan jo alkuvuodesta 2018, että hiilen talteenoton tekniikka ei ole vielä siinä pisteessä, että sen varaan voisi laskea. Ratkaisut ovat kalliita ja niitä on vähän. Myös akkuteknologia on kehittynyt nopeasti, mutta vieläkään sääriippuvaisista energiamuodoista kuten tuuli- ja aurinkovoimasta saatavaa energiaa ei saada riittävissä määrin varastoitua.
Suomen nykyinen hallitus on puhunut innovaatioista koko kautensa ajan, mutta samalla sekä perustutkimuksen että tutkimusinvestointien tukemista on vähennetty. Innovaatiot eivät synny tyhjiössä, eikä teknologian kehityksen rahoittamista voi jättää pelkästään yritysten harteille tai odottaa, että kansainvälinen tutkimusrahoitus paikkaisi automaattisesti tilannetta. Tarvitaan panostuksia myös valtion taholta, jotta tutkimus on kansainvälisesti vertailtuna kilpailukykyisellä tasolla, ja jotta tutkimukseen ja kehittämiseen panostaminen on kannattavaa.
Toisaalta emme voi luottaa ainoastaan uusiin teknologisiin keksintöihin. Ilmastonmuutoksen ratkaiseminen on laajamittainen haaste, joka vaatii tuekseen myös sosiaalisia innovaatioita. Uskon vahvasti, että näitä löydetään parhaiten kaatamalla tieteenalojen välisiä raja-aitoja, karsimalla tieteen ja tutkimuksen poliittista ohjausta ja antamalla mahdollisuus nykyistä monitieteellisempiin tutkintoihin. Perustutkimusta tarvitaan, jotta löydämme uusia kysymyksiä, joihin vastata.
Osa ratkaisuista taas vaatii valtioilta ja EU:lta regulaation eli säätelyn kiristämistä, jotta markkinoita saadaan ohjattua oikeaan suuntaan. Kun suuripäästöisistä ja fossiilisiin polttoaineisiin perustuvista energiamuodoista tehdään kannattamattomia tai ne kielletään kokonaan, syntyy suurempaa kysyntää energiatehokkaille ja ympäristöystävällisille vaihtoehdoille. Tässä voittavat ne, joilla niitä vaihtoehtoja on tarjota.
En yleensä koe itseäni isänmaalliseksi ainakaan sanan nationalistisessa tai protektionistisessa merkityksessä, mutta haluaisin nähdä, että juuri suomalainen tieteen ja elinkeinoelämän kenttä olisi se, joka tähän kysyntään vastaa. Suomella olisi tuhannen taalan paikka olla voittavana osapuolena silloin, kun kysyntä ympäristöystävälliselle teknologialle nousee huippuunsa. Suomi on jo nyt yksi puhtaan teknologian johtavista maista, mutta meillä olisi kaikki mahdollisuudet olla edelläkävijä myös monella muulla alalla.
Tämä ei tapahdu itsestään. Siksi meidän tulisikin nyt tehdä sellaista politiikkaa, joka ohjaa nopeampaan siirtymään kohti ilmastoystävällisiä ratkaisuja, kannustaa investoimaan tutkimukseen ja kehitykseen ja antaa tieteelle ja tutkimukselle mahdollisuuden luottaa yhtä hankekautta pidempään tukeen.
Tuetaan suomalaista tiedettä – se on hyväksi Suomelle ja koko maapallolle.