Opetus ja kulttuuriministeriön viime vuodesta asti valmistelema korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio 2030 alkaa ottaa ensimmäisiä konkreettisia askeliaan. Vision on tarkoitus määrittää Suomen korkeakoulutuksen ja tutkimuksen kehittämistä lähitulevaisuudessa. Eilen avattiin lausunnoille visioon liittyvä lakiluonnos yliopisto- ja ammattikorkeakoululakien muuttamisesta. Muutoksia on ehdotettu erityisesti täydentävän koulutukseen, opiskelijavalintoihin ja tutkintojen pituuksiin. Vaikka ehdotukset ovat askelia oikeaan suuntaan, sisältyy niihin paljon riskejä. Huolestuttavinta luonnoksessa on kuitenkin se, että jälleen korkeakoulujen tulisi tehdä entistä enemmän jatkuvasti hupenevilla resursseilla.
Oman osaamisen päivittämisen tarve kasvaa, mutta rahaa siihen ei heru
Vision keskeinen tavoite on elinikäinen oppimisen ja tutkinnon suorittamisen jälkeen tapahtuvan kouluttautumisen (ns. täydennyskoulutus) edistäminen. Asia koetaan tärkeäksi, sillä työelämän murroksen takia osaamisen vanheneminen on merkittävä riski sekä työnantajille että työntekijöille. Lääkkeeksi osaamispulaan ministeriö tarjoaa lakiluonnoksessaan korkeakouluille mahdollisuuksia maksullisen täydennyskoulutuksen tarjoamiseen ja tutkintoon johtavan tilauskoulutuksen järjestämiseen. Positiivista tässä on kannuste keskustella sisällöistä elinkeinoelämän kanssa ja ymmärrys siitä, että nykyisten avointen korkeakoulujen tarjoamat perusopintokokonaisuudet eivät tarjoa riittävissä määrin uutta osaamista tutkinnon jälkeen.
Vaikka tavoite on hyvä, puuttuu siitä kunnianhimoa. Lakiluonnoksessa ainoaksi keinoksi tarjotaan mahdollisuutta myydä normaalin tutkinnon osia erikokoisina kokonaisuuksina, täydennyskoulutuksen nimellä. Tämä ratkaisu ei palvele esimerkiksi henkilöitä, jotka ovat valmistumisen jälkeen ehtineet olla vain muutamia vuosia työelämässä ja huomanneet osaamisessaan puutteita – henkilöthän ovat jo todennäköisesti suorittaneet nämä osana tutkintoaan.
Tutkintokoulutusta yritysten ehdoilla?
Lakiluonnoksessaan ministeriö haluaa antaa yrityksille mahdollisuuden ostaa yliopistoilta tutkintoon johtavaa koulutusta, tietyin rajoituksin:
1) Koulutus ei saa yrityksenkään kautta olla opiskelijalle maksullista
2) Koulutuksella ei saa kiertää opiskelijavalintaa (esim. pieni perheyritys ei voi ostaa perheen tyttäreille tutkintokoulutusta) ja
3) Alalla, josta tutkinto annetaan, tulee olla tarvetta työvoimalle. Tilauskoulutus tulisi kuitenkin toteuttaa tilaajan tarpeita kuunnellen, yhteistyössä.
Ihan kiva, mutta mikäli työnantaja pääsee liiaksi sanelemaan tilaamansa tutkinnon sisältöä, on riskinä, että jatkossa saman korkeakoulusta saadun tutkintonimikkeen alle mahtuu hyvin laaja kirjo eri tasoista osaamista. Sitä mitä korkeakouluissa normaalisti opiskeleville on korkeakoulun normaalin opetussuunnitelman puitteissa haluttu opettaa sekä sitä, mitä yrityksien tilaamiin tutkintoihin on räätälöity.
Tutkintojen moninaisuuden lisääntyminen heikentää esimerkiksi rekrytointitilanteessa työnantajien mahdollisuutta myöhemmin arvioida, minkä tyyppistä osaamista tietyn koulutuksen suorittaneella henkilöllä on. Vahvasti työnantajien sanelemissa opetussisällöissä on myös riskinä se, että osaaminen soveltuu entistä kapeammalle alalle työelämässä, jolloin alan sisäinen liikkuvuus heikentyy.
Opiskelijavalintoihin ja liikkuvuuteen pieniä helpotuksia
Syksyllä aloittavista uusista opiskelijoista huomattava osa on valittu sisään pelkkien ylioppilaskirjoitusten arvosanojen perusteella. Todistusvalinta yhdistettynä ensikertalaiskiintiöihin ajaa alan tai pääaineen vaihtoa pohtivat tiukille ja ensi kertaa hakevat pohtimaan, kannattaako paikkaa ottaa edes vastaan. Onneksi nyt ministeriökin on lopulta tunnustanut tarpeen helpottaa alan tai pääaineen vaihtamista. Keinoksi lakiluonnoksessa tarjotaan korkeakoulun sisäille, ns. siirto-opiskelijoille, tarkoitetun kiintiön kasvattamista. Samalla selkiytetään myös erillisvalinnan käyttöä ja tehdään mahdolliseksi käyttämättä jääneiden paikkojen täydentäminen ympäri vuoden.
Vaikka tarve joustavammille alanvaihtomahdollisuuksille on kova, tuntuu turhankin optimistiselta luottaa siihen, että pelkästään siirto-opiskelun helpottaminen olisi vastaus keskeisimpään ongelmaan jonka ministeriö haluaa ratkaista: edelleen vain noin kolmasosa hakijoista pääsee vuosittain korkeakoulutukseen. Kun tämä yhdistetään koko vision tavoitteeseen 50% korkeakoulutusasteesta 2030 mennessä, tuntuu oudolta, että ratkaisuiksi tarjotaan lähinnä opiskelijavalinnan suosimisperusteiden muuttamista ja ulkopuolelta rahoitettuja tutkinnon osia.
Jos tilanne haluttaisiin oikeasti ratkaista, se vaatisi – kuten perustelutekstissä jopa suoraan myönnetään – lisärahoitusta sekä korkeakouluille että opintososiaalisiin etuuksiin, kuten opintotukeen, sekä opetushenkilökunnan kasvavan kuormituksen vähentämistä lisäpalkkauksilla – eli panostamista juuri siihen, mistä koulutusleikkausten yhteydessä otettiin pois.
Lisää joustamatonta ja kallista byrokratiaa tutkintojen väliin?
Liikkuvuutta tutkinto-ohjelmasta toiseen halutaan helpottaa alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon välillä. Tavoite on jälleen hyvä, mutta toteutus ei: Keinoksi ehdotetaan sitä, että jatkossa osassa yliopistotutkintoja opiskeluoikeus myönnettäisiin ylemmän ja alemman tutkinnon sijasta pelkästään alempaan tutkintoon. Käytännössä tämä vaatisi uuden raskaan ja byrokraattisen ja todennäköisesti opiskelijoita karsivan hakuprosessin luomista alemman ja ylemmän tutkinnon väliin, vähentäisi joustavuutta opintojen suorittamistahdissa tutkinnon sisällä sekä loisi tilanteita, joissa korkeakoulun kannattaa tarjota samasta oppiaineesta vain toisen tason tutkinto. Kandin ja maisterin tutkintojen erottaminen sopii myös huonosti yhteen useamman aineen yhteisten perus- tai kandiopintojen eli nk. laajojen kandien kanssa, joka kuitenkin on malli, johon moni yliopisto on ministeriön toivomuksesta siirtynyt.
Lisäksi luonnoksessa esitetään, että ylempiä korkeakoulututkintoja saisi jatkossa tarjota kansainvälisille opiskelijoille lyhennettyinä, esimerkiksi 120 opintopisteen sijaan 90 tai jopa 60 opintopisteen mittaisina. Toisaalta alemman tutkinnon pituutta saisi halutessaan pidentää. Tällä halutaan parantaa tutkintojen yhteensopivuutta kansainvälisesti ja tehdä suomalaisista tutkinnoista houkuttelevampia kansainvälisille opiskelijoille. Tutkintojen laajuuksien vapauttaminen johtaisi kuitenkin samalla myös siihen, että saman alan sisällä tutkintojen vertailtavuus kärsii huomattavasti: yksi filosofian maisterin tutkinto kun saattaisi sisältää lähes tuplasti sen määrän opintopisteitä, mitä jossain toisessa korkeakoulussa suoritettu vastaava tutkinto. Kun alemman ja ylemmän tutkinnon yhteispituus halutaan samalla pitää maksimissaan viidessä vuodessa, heikkenisi myös liikkuvuus tutkintojen nivelvaiheessa alalta toiselle, mitä kuitenkin toisaalta haluttiin edistää.
Joustavuus ja laatu vaativat panostusta
Suurin puute sinänsä hyviä ajatuksia esittävässä luonnoksessa on se, ettei mihinkään olla valmiita laittamaan lisää rahaa. Elinikäinen oppiminen ja osaamisen täydentäminen osoitetaan entistä vahvemmin korkeakoulujen tehtäväksi, mutta rahoitus siihen haetaan joko opiskelijan tai työnantajan pussista. Tämä paitsi vähentää korkeakoulujen liikkumavaraa sisältöjen suunnittelussa, myös avaa ovia myöhemmille lisäaskeleille kohti maksullista koulutusta, kuten Li Andersson kommentissaan huomauttaa.
Jotta jatkuva osaamisen täydentäminen olisi luonnollinen osa sekä korkeakoulujen tehtäväkenttää, tarvittaisiin enemmän joustavuutta opintojen suorittamiseen ja kokoamiseen. Tähän toivottavasti saadaan lisää konkreettisia keinoja vielä syksyn mittaan, kun lainsäädäntömuutoksia vaatimattomat uudistukset valmistuvat.
Kuva: Opetus- ja kulttuuriministeriö, Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen vision julkaisutilaisuus 2017